Torstaina olin suunnitellut hyvät treenit, mutta ensin suuntasin lenkille koko lauman kanssa. Kaikilla koirilla oli vilkut kaulassaan, Iihkalilla lisäksi sitruunapanta... Ja siitä huolimatta se läks! Näinsen menevän metsään, mutta en sitten kuitenkaan hoksannut ajoissa valojen häipymistä. Huudettuani ja suihkutettuani koiraa aikana kuulin kaukaa kimeää haukkumista. Koira oli varmuudella sitruspannan kantomatkan ulkopuolella. Ainoa mikä hieman lohdutti oli haukun siirtyminen kohti Näsijärveä Teiskontien sijaan... Osottelin siinä tihkusateessa sitten reilun 20 min. Veera olisi halunnut jo lähteä kotio, ja jouduin sitä sylissäni lohdutteleen. Ulda ymmärsi nyt kerrankin, etten ole sille vihainen ja se istui apaattisena vierelläni Ihkua odotellen... Ja  sitten huomasinkin, että pimeydessä vieressäni on kaksi porokoiraa yhden sijaan. Valot olivat pannasta sammuneet, eikä Ihku itsekään juuri elämöinyt... vaistosi tilanteen vakavuuden...

Karkulainen naruun ja kotimatkalle. Sai odottaa autossa, kunnes olin toiset kuivannut ja ruokkinut kotona. Kun hermorakenteeni hieman antoi myöden, hain koiran autosta, pesin ja ruokin... mutten huomioinut katseellakaan. Vasta illalla ratsastustunnin jälkeen sisäinen jää oli sulanut tarpeeksi, jotta pystyin aidosti possua halaamaan. Huh! Tää on niin kamalaa... huoli rutistaa sydämen rusinaksi ja epävarmuus lähes räjäyttää raivon ohimoiden läpi...