Lomamatkan jälkeen havaitsin jälleen Veeran totaalisen mummoutumisen. Aamulenkit Sorsapuistoonkin alkavat olla jo työläitä. Kun päästän vanhuksen puistossa irti, se jää vain paikalleen jököttämään. Nameilla houkutellen selviämme puiston ympäri ja paluumatka hihnassa sujuu jo hieman joutuisammin, kun olemme jo matkalla kohden kotia.

Eilen mulla oli kaikki koirat metsälenkillä mukana Niihaman agi-kentän takana. Ja aikamoista seisoskelua sekin oli, kun Veera aina pysähtyi, kun käännyin sitä kohden. Puolen tunnin lenkura venyi kevyesti tuntiin, mutta onneksi ei ollut kiire minnekään. Mutta pakko se on uskoa, että Veeran lenkit alkavat olla hiljalleen kasassa. Viikonloppuisin täytyisi jaksaa näitä oleskelulenkkejä, jos arkena ei ehdi...

Ursulahan on jättänyt juoksulenkkeilyt jo muutaman kerran väliin, mutta tänään sain yllättäin suostuteltua sen mukaan, kun kaivoin kaapista tennispallon mukaan. Lähdimme Tarjan kanssa lenkille, ja Ursula oli innoissaan, kun sai viedä palloa eri heittäjille. Mutta kyllä silläkin taas vauhti hiipui alkukiihkoilun jälkeen. Aivan loppulenkurasta se vielä etsi uuden tennarin tenniskenttien takaa ja jaksoi ilakoida sillä vielä hiukan. Muru!

Iihkalikin täyttää loppukesästä 2 vee! No siinä alkaa näkyä hiljalleen ihan mukavaa aivotoiminnan kehitystä. Sillähän suunta on vielä toivottavasti ylöspäin suuntautuva!

Ja mitä minuun itteeni tulee... paikat kolottaa, nilkkoja juimii, iho rypistyy, ja huomaan olevani se outo tyyppi, joka tulee hengailemaan nuorison luo ja tekemään itseänsä tykö... En meinaa millään huomata, etten ole enää saman ikäinen kuin parikymppiset. Minun ikäisiänihän ovat ne vanhat kurttunaamaiset akat! Onneksi mulla on sentään muutama nuorekas ystävä, niin voin jatkaa eloani tässä pikku harhassa!