Tein n. 800 askeleen jäljen T:n viereen Tampereelle päin ja annoin sen vanheta 2h. Alku meni hyvin, mutta sitten koira hukkasi jäljen ja hetken päästä puskissa loikki rusakko! Ja siinä sitten oltiin ojassa. Mä odotin ja raivosin ja odotin ja nostin Ihkua syliin ja kiroilin ja ... aikaa kului varmaan 20 min ilman jäljestyksen jatkumista... Kun sain vihdoin tuupattua koiran takaisin jäljelle, oli jäljellä pieni risu ylitettävänä ja sehän ei onnistunut ja jänön haistelu alkoi uudestaan ja taas mun hermorakenne rakoili! Voi v.....tu!!!!!!!!!!!! Sain koiran risusta yli, mutta seuraavan esineen kohdalla ei tapahtunut mitään aivotoimintaa. Koska olin jo yrittänyt lähes kaikkea, päätin rauhoittua. Hinasin koiran takaisin, istuin maahan ja otin sen luokseni ja silittelin rauhalliseksi ja vein sen sitten taas jäljen alkuun heittämällä muutaman makkaran maahan ja kannustamalla sitä heti takana... ja sit koira alkoi taas jäljestää ja esinekin löytyi! Ja hienosti koira jäljesti loppuun saakka.  ... Mutta mun päivä oli toki pilalla....

Ihku vapautui kuitenkin onneksi paremmin tilanteesta ja leikki pallolla onnellisena ruoan syömisen jälkeen. Muru!

Illalla pohdin ja mietin asiaa. Luin myös Svartbergin Bra relationia, ja tulin siihen tulokseen, että mun täytyy käntää noi riistaelukat merkiksi leikkimiseen mun kanssani. Eli jatkossa, kun missä tahansa menee pupu, vihjaan "Tule", ja kun koira tulee, leikin sen kanssa. Ja saman teen sit jäljelläkin, koska mitään ei kuitenkaan ole menetettävissä jäljen suhteen. Koira kiihtyy rusakoista niin paljon, että se ei yksinkertaisesti pysty jäljestämään. Kyse ei ole siitä, etteikö se haluaisin, mutta kun ei kykene, ei kykene.