Viime viikko oli kovin raskasta, sillä olin yksin kotona Mikon ollessa matkalla ja murehdin jo etukäteen, jotta mitä kamalaa tässä nyt tapahtuukaan... Mikon edellisen matkan aikanahan Ulda sairastui ja jätti meidät... Itkeä tillitin itseni uneen lähes joka ilta, sillä Uldan ikävä iski tajuntaan niin konkreettisesti. Ja loppuviikosta kuulin, että serkkuni rakas rakas pikku-Nuupi liittyi samoihin taivasjoukkoihin ruokatorven laajentuman ja keuhkokuumeen uuvuttamana...

Itku...

Itkettää vieläkin...

Kaikkien meidän vuoksi...

Rakkaus tekee niin kipeää... mutta ilman sitä ei olisi mitään... joten kiitos siitä.