Pikku-Veera tassutteli eilen ikiuneen, loppuun asti hyväntuulisena.

 

 

 

 

Maksa-arvot olivat lähes 40x normaalit, joten toivoa ei enää ollut, vaikka pikkuinen olikin pirteä palattuaan keskiviikkona Hakametsän tiputuksesta. Se oksensi vielä kertaalleen illalla, mutta loppuelämän ruoat pysyivät sisällä ja pahoinvointilääkkitys esti kunnon romahduksen.

Kävimme torstaiaamulla pitkällä aamulenkillä ja leikimme koko porukka Jaakonmäen puistossa, kukin koira vuorollaan. Veeran olematon näkö ja kuulo estivät palloleikin, mutta namin perässä shellie juoksi nenä tuhisten. Hajuaistissa ei siis ollut vikaa!

Päivällä tulin töistä pari tuntia aiemmin pois ja kävimme taas koko porukalla lenksulla. Sitten kaikki saivat pelata hieman dog tornadoa ja otimme vielä pienet 15 minuutin päikkäritkin ennen kuin lähdimme Veeran kanssa viimeiselle lenkille.

Kävelimme kananugettien voimalla Hakametsään. Veera oli pirteä ja tomera, puri sormillekin! Se kulki irti kaikki puistoalueet ja seurasi takaviistossa tomerana. Pieni...

Hakametsässä saimme oman huoneen, johon Honkasalon Pirjo saapui. Veera nukahti hiljaa hiljaa tuhisten syliini. Niin pienenä ja niin hentona.

Ikävä on. Mutta onneksi Ulda ja Ihku lohduttavat. Ilman niitä tämä olisi varmaan kestämätöntä... Nyt voin vain huokaista onnellisena, sillä Veera oli jo niin väsynyt, että sen oli hyvä päästä pois.

 

Hyvää matkaa rakkaani, tapaamme toivottavasti vielä!