Treenasimme pesäpallokentällä aattoaamuna Sarin kanssa. Ulda ontui edelleen tassuaan ja mä olin noussut ihan värällä jalalla ylös. Eli heikosti meni. Kiitos Sari kuitenkin jaksamisesta ja kannustamisesta...

Ursula on niin herkkis, että se huomasi oitis, etten ole parhaimmillani, ja niinpä se haisteli maata minkä ehti ja oli ihan litissä jo pienestä seuraamispyynnöstä. Lopetin sitten heti alkuun, kun ei tuosta mitään tullut. Muutama onnistunut kake ja palkat ja kentän laidalle odottelemaan.

Yritin ottaa Ihkulla seuraamista ruutuun lähettämisen jälkeen. Uusi kenttä, miljoona tötsää kentällä ja sitten vielä joku innokas pesäpallomies kävi kentän laidalla olevalla kopilla. Ja mää hajosin täysin... Mikään ei tuntunut onnistuvan, hinkutin liikaa ja ruutuun lähettäminenkin oli surkea. Huoh! Ainoa mikä näin jälkikäteen piristää on se, että Sarin mukaan Ihku kuitenkin teki hyvällä ilmeellä ne vähät mihin pystyi keskittymään, eikä se näköjään ota paineita, vaikka mun pää hajoiskin.

Hetken rauhoittumisen ja henkisen keräilyn jälkeen otin saman uudestaan, mutta nyt oikeasti lyhyenä versiona, eli ruutu, seuraamista 2 lyhyttä pätkää, ja ruutu. Nyt seuruu sujui paremmin, mutta ruutu oli löysä ja haluton. Siinäkin täytyy muistaa nostaa koiraa ennen lähetystä kuten pelkissä ruutuharkoissa. Koira pästetään ruutuun vasta kun se tahtoo sinne!

Ja loppuun otin vielä noutokapulahetsauksen. Palkkasin lelulla kolmannesta, superhienosti onnistuneesta kapulan nostosta ja that's it. Ja kas kummaa ahdistuskin väistyi ja lenkki treenien jälkeen oli tosi mukava! :)

Lähdimme Juhannuksen viettoon Pyörönmaalle, missä tein Ihkulle oitis jäljen Pustan laitumelle. Ursula-mokoma ryömi perääni Parpolan aidan ali ja imuroi loppupätkän juuri tekemästäni jäljestä lähes tyhjäksi! Arrgh! Sai huutia mokoma ahne! ...;)

Jälki oli vaihtelevan pituisessa ruohossa/heinässä 220 askelta. Muutaman yksittäinen ja parillinen tyhjä väliin. Tuuli oli hieman pyörivä ja aika mieto. Siinä kohden, kun Ulda oli astunut kehiin jälkeä tuhoamaan, tuli hieman vaikeuksia. Iippa nosti päätään ja olisi sitten jatkanut, mutta minä estin, kun olin ihan varma, että se on menossa sivuun. Sitten huomasin kuitenkin kiintopisteenäni olleen puhelinpylvään, ja huomasin Ihkun olevan oikeassa.  Olin itse erehtynyt jäljen kulusta... Hyvä penne! Loppuilmaisu oli hyvä.

Lauantaina tein jäljen Kolun takalaitumelle, jossa heinä oli tosi pitkää. Vastatuuli, mutta se laimeni kyllä melkoisesti pitkässä heinikossa. Matkaa riitti taas n. 200 askeleen jälkeen, tyhjät kuten edellä.

Nyt Iippa oli tosi hyvä. Hieman se yritti poukkoilla alkuun, mutta tiheillä puolipidätteillä se rauhoittui ja jäljestäminen sujui oikein hyvin ja parani vielä loppua kohden. Aivan lopussa se sai vielä suullisen muurahaisiakin suuhunsa, mutta jatkoi kuitenkin tosi hyvin ensin hieman syljettyään. Selvää viettikatkoa ei tullut tässäkään, eli kyllä poju on edistynyt tosi paljon! Loppuilmaisu oli jälleen täydellisen suora.

Juhannus meni koirien painiessa itsensä ihan puhki ja lauantaina tämä alkoi näkyäkin, sillä Iihkali sai kyyditystä lisääntyvässä määrin. Ensin Hatsi hieman kiristeli sille. Sitten Zorro hermostui ja väsynyt Troya lähti siihen räyhyyn mukaan. Iippa ei kuitenkaan ottanut tästä lainkaan kirsuunsa ja kävi vielä lupsasemassa jäähylle menevää Troippea. Parpolassa juuri ennen kotiinlähtöä Otto-maaninen sai kuitenkin slaagin ja siitä tulikin sitten tappelu. Rähmä! Mitään vakavampaa ei onneksi seurannut. Ellulle ja Ihkulle antibiootit käden / tassun haavoihin, mutta ei isoja paloja irti, vaikka meillä olikin töitä koirien erottamisessa. Täytyy yrittää käydä korjaussarjalenkillä, jotta pojat tästä huolimatta tulisivat jatkossa vielä juttuun.... Elämä on...